Toivon että jokainen äiti voisi hetkeksi pysähtyä kuuntelemaan lastaan. Sulkea oman hajuherneensä syvälle syliin ja kertoa kuinka paljon tämä merkitsee. Lapset uhmailee, kiukuttelee, hajottaa tavaroita, sotkee ja "raastaa" hermoja, ehdottomasti.
Kiitos vesirokon, olen ollut viikonpäivät kotona. Olen nauttinut täysin rinnoin. Olen viettänyt tyttäreni kanssa laatuaikaa yhtä pitkään viimeksi huhtikuussa, ennenkuin aloitin työt. Kuinka paljon olenkaan nauttinut tästä ajasta. Myös rakas kihlattuni N on ollut meidän kanssa tämän koko ajan. Tosin tänään herra lähti aamulla kouluun.
Miten kuvailisin äiti-tytär-suhdetta? En mitenkään. Sanoin kuvaamaton tunne jonka vain äiti voi tuntea. Tunteet on koettu laidasta laitaan molemmin puolin mutta hetkeäkään en vaihtaisi. Toi tyttö on mulle kaikki kaikessa. Oon taistellu tähänkin asti että neidillä on hyvä olla ja myös aijon niin tehdä jatkossakin. Ristiriitaista kun puhuin tuosta yhteisen ajan puuttesta. Teen pienetkin asiat että neitosella on kunnossa ilman että tarvitsee sossun luukulle asti lähteä.
Miten noin paljon voi mahtua rakkautta pieneen ihmiseen? Enkä tarkoita pelkästään itseäni kohtaan vaan kaikki se rakkaus, sympatia, kaipuu. Kun ajattelee omalle kohdalle, kuinka läheisiä esimerkiksi itselleni on ollut tätini tai enoni? Se miten paljon Peukku rakastaa esimerkiksi myös tätejään on sanoinkuvaamaton, joka päivä tämä pieni ihminen kertoo minulle jopa puoli vuotta vanhoja asioita mitä on tapahtunut. Toiveena asian johtavan jälleennäkemiseen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti